maanantai 5. tammikuuta 2015

Minustako tunteeton zombie?

Tämä asia on minua mietityttänyt jo useamman päivän ajan. Tunteet. Mitä ne oikeastaan ovat, ja mistä jokin tunne johtuu? Itse olen viime aikoina tuntenut paljon mm. ahdistusta, pelkoa, surua, epävarmuutta, masentuneisuutta, epäonnistumisen ja riittämättömyyden tunteita sekä vihaa... Mihin ne iloiset, hyvät tunteet jäivät? Ehkä en osaa havainnollistaa niitä negatiivisten seasta, sillä viime aikoina on ollut enemmän negatiivisia kokemuksia, mikä sumentaa kykyni tunnistaa positiiviset, hyvät tunteet.



Tunteet asiana eivät ahdista minua - mutta, kun aletaan puhua ajatuksista, niin pienimuotoinen ahdistus pyrkii pinnan alta esiin. Miksikö? Ehkä siksi, että monista iloisista asioista huolimatta, elämässäni on paljon negatiivisia kokemuksia, kuten vaikkapa kiusaamista. Se ei ole minulla rajoittunut vain kouluun, vaan on jatkunut monesti mm. internetissä ja vapaa-ajalla. Se on syy, miksi en nykyään mielelläni liiku vaikka kaupungilla usein tai suostu käymään missään yleisesti ainakaan usein. Pelkkä ajatus siitä, että saattaisin kaupungilla ollessa törmätä ihmisiin, jotka minulle näitä negatiivisia kokemuksia ja ahdistavia tunteita ovat aiheuttaneet, ahdistaa välillä niinkin paljon, että en ihan oikeasti pysty lähtemään kotoa, vaikka haluaisinkin.

Miksi sitten en jätä niitä tunteita omaan arvoonsa ja kulje omia menojani välittämättä kiusaajista? Koska en pysty siihen. Minulla olisi ehkä vuosi sitten itseluottamus ja kaikki muukin siihen riittänyt, mutta ei riitä enää. Nykyään minun on hirveän vaikea hyväksyä itseäni ihmisenä ja uskoa, että joku voisi välittää minusta juuri tällaisena kuin nyt olen, omana itsenäni.
   Se etten mä pysty itseäni hyväksymään täysin enää ja arvostamaan iseäni, johtuu viime aikaisita tapahtumista. Ensin kaksi eroa lyhyen ajan sisällä, sen jälkeen itsetunnon lasku ja luottamuksen puute, sitten muutama riita ystävän kanssa. Tai no, kaksi oikeestaan ja kummatkin saman ihmisen kanssa. Mä en mitään inhoa niin paljon kuin riitelyä. Se vie voimia ja aiheuttaa hyvässä lykyssä jommalle kummalle osapuolelle todella pahan mielen. 


Aloitin kirjottamaan bloggerin luonnoksiin tällasta saman tapaista juttua, mutta ajattelin sitten kanssa, etten julkaise sitä. Tosin siinä puhuin vain ystävyydestä ja parisuhteesta ja siitä, minkälaisina minä näen kummankin ja mitä eroa niillä on. En ajatellut sitä julkaista, ainakaan jos sitä ei erikseen pyydetä.

En enää jaksa uskoa itseeni ja siihen, että kaikki voisi vielä olla hyvin, vaikka eihän mulla nytkään asiat niin hirveän huonosti ole, jos oikeen alkaa miettiä. Olen aika onnekas loppujen lopuksi ainakin joidenkin silmissä, koska kaikista koettelemuksista huolimatta olen onnistunut jollain ilveellä pitämään itseni edes jollain lailla kasassa ja välttämään täydellisen romahduksen, mikä kyllä oli lähellä vähän aikaa sitten. Siitä lähtee iso kiitos ystävilleni, jotka mua jaksaa aina tukea ja kuunnella, kun sellasta apua tarvitsen.

Joitain kertoja olen kuitenkin ollut niinkin masentunut, että jopa itsensä satuttaminen on käynyt mielessä. Tästä en ole kenellekään tai ainakaan kovin monelle uskaltanut puhua, koska tiedän, ettei ole tervettä ajatella satuttavansa itseään tai tekevänsä itselleen jotain. Mulla vaan on välillä sellanen olo, ettei mua kukaan tarvitse tai kaipaa, ja että kaikilla olisi parempi olla jos minua ei olisi. Välillä tuntuu, etten tee mitään oikein koska minun tapauksessani onni ei pysy kauan elämässäni. Se kaatuu aina lopulta ja sitten tulee taas hetki, jolloin kaikki on aika synkkää ja tuntuu kaatuvan kirjaimellisesti päälle.



Mun elämä on ollut alusta saakka taistelua. Olen alusta saakka saanut taistella hengestäni, sillä synnyin keskosena. Painoin 575 grammaa ja olin muistaakseni vain 35cm pitkä. Eli siis hiukan voipakettia isompi ja painavampi. En paljoa. Sellasesta rääpäleestä ollaan lähdetty aikanaan liikkeelle. Mulla oli vesipää ja on edelleen, mutta koska mulla on shuntti päässä, se estää veden etenemisen aivoihin ja pitää minut hengissä. Olisin voinut kuolla joko siihen tai aivoverenvuotoon vauvana. Tämä on asia, joka mulla käy mielessä usein. Varsinkin niinä huonoina aikoina. Entä sitten jos olisin kuollut? Mua ei olisi kukaan nykyinen tai entinen ystävä koskaan tavannut, ja koska tiedän, että olen monelle hyvä ystävä, tiedän, että se harmittaisi heitä todella paljon.

Toki mun elämääni on mahtunut myös iloa, rakkautta, toivoa ja hauskanpitoa omalla tavallani. Monet sanoo, että olen hauska ihminen, mutten itse pidä itseäni hauskana. Joissain tilanteissa olen ehkä jopa liian järkevä ja huumorintajuton. Huumorintajua mulla kyllä on, mutta se näkyykö se, riippuu täysin tilanteesta ja huumorista itsestään.

Nyt kumminkin monen epäonnistumisen tai huonon tuurin takia (en usko, että onnella on mitään tekemistä esimerkiksi parisuhteen onnistumisessa, se on itsestä kiinni) olen alkanut ajatella, että olisi kai vaan parempi jos sammuttaisin tunteeni enkä antaisi itseni tuntea ainakaan rakkautta vähään aikaan. Mun sydän on niin monta kertaa revitty palasiksi, etten tiedä, kestänkö sitä enää. En edes yritä etsiä mitään suhteita tai luoda uusia ihmissuhteita vähään aikaan, koska pelkään epäonnistumista. Entä jos kaikki ei mene hyvin? Entä jos minusta ei välitetä? Entä jos minua aletaan vihata entistä enemmän? Nämä saattavat kuulostaa pieniltä asioilta, mutta mulle ne on aika isoja asioita ja päivittäin mielessä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti